Jos toinen ei luota ja toinen ei kunnioita, tuleeko siitä edes mitään?

 

Tämän tekstin olen kirjoittanut keskellä yötä, koska halusin purkaa itseäni jotenkin. Loppupuoli voi vaikuttaa valitukselta, mutta sitä sen ei ole tarkoitus olla. Halusin vain purkaa jotenkin omia juttujani ja tässä on lopputulos. Joskus tulee vain sellainen olo, että pää räjähtää jos pitää kaiken sisällään.

Ajattelin, että olisi ehkä hyvä vähän valaista tuota minun ja Poitsun juttua. Minulta kysyttiin, että miksi pelkään hoitsuani kuollakseni, jos se sattuu pukittamaan. Ensi reaktiona oli tietenkin, että "enhän minä nyt sitä hevosta pelkää, enkä ainakaan pukkeja." Totta on, että en pelkää pukkeja olen niihin vuosien saatossa tottunut, mutta en luota tällä hetkellä siihen hevoseen tippaakaan. Sen olen myöntänyt itselleni jo monesta ja mietin, että mitä vikaa minussa on, kun Poitsu rynnii ylitseni taluttaessa ja vie minua muutenkin ihan 6-0. Kysyinkin sitä Outilta, että onko vika ihan oikeasti minussa ja vastaukseksi sain: "Ei, teillä on nyt vaan jokin vaihe. Poitsu ei taida oikein kunnioittaa sinua." Siinä sitten rupesin miettimään, että tuleeko siitä nyt sitten mitään jos toinen ei luota ja toinen ei kunnioita? Tällainen vaihe meillä oli myös jokunen vuosi sitten ja siitä päästiin yli. Välillä itselle tulee sellainen fiilis, että onhan se nyt aika noloa, kun ei omalle hoitsulleen pärjää. Haluaisin kuitenkin uskoa, että tästä päästään yli, koska meillä oli Poitsun kanssa niin mukava yhteinen kesä ja ihan oikeasti kaipaan sitä aikaa. On aika surkeaa katsella vanhoja kuvia ja miettiä, mitä hittoa teki väärin...

Tähän silti liittyy muutakin. Tuohon minulle esitettyyn kysymykseen vastasin, että en tykkää siitä tunteesta, kun en hallitse hevosta. Uskon, että tuokin johtuu siitä, mitä minun omassa elämässäni on käynyt. Enhän minä omaa elämääni hallitse, ainakin välillä tuntuu siltä. Välillä tuntuu, että olen täysin kaikkien sairauksieni armoilla ja pelkään aina, että niitä löytyy vielä lisää. Koittakaapa itse syödä kolmea eri antibioottia joka aamu noin seuraavan kahden vuoden ajan ja käykää kerran kuukaudessa sairaalassa tiputuksessa jossa menee koko päivä. Voin kertoa, ettei sitä pää kauan kestä. Kaiken lisäksi minulla on hirveitä mahakramppeja, joiden takia uskon pääni räjähtävän joku päivä. Kukaan ei tietenkään tiedä, miksi minulla niitä on ja olen kurkkuani myöten täynnä sairaalassa käymistä. Joudun lähes joka kerta lähtemään päivystykseen, jos en nimittäin lähde ajoissa rupean oksentamaan pelkän kivun takia. Joka kerta joudun selostamaan, mitä haluan minulle tehtävän. Ennen se oli lääkärien tehtävä, mutta jossain vaiheessa osat vaihtui. Yleensä minulta kysytään joka kerta: "Olenko perusterve?" "No en todellakaan. Minulla on immuuni vajaus ja Tuberculosis avium (mykobakteeri) ja syön siihen kolmea eri antibioottia joka aamu. Ei, nämä krampit eivät alkaneet antibioottien syönnin jälkeen, vaan jo sitä ennen. Ei, minua ei tarvitse eristää, tämä tauti ei tartu. Minut on tähystetty, mitään ei löytynyt. Haluan vain litalgiiniä mieluiten suoneen, mutta lihakseenkin käy." Joka kerta kertaan nämä samat asiat siellä päivystyksessä ja lääkärit tekevät niin kuin pyydän. Missään kokeissa ei näy mitään, joten aina kivun helpotettua pääsen pois.



Päivän lääkeannos. Yksi ei ole antibiootti, muut seitsemän ovat.

Kerran päivystyksessä..

Lasku tietenkin tulee perässä, sitä ei unohdeta lähettää. Ei ole hetkeäkään, ettei jääkaapin ovessa olisi laskua tuolta kirotusta paikasta. Sekin ottaa jo vähän henkisen jaksamisen päälle, varsinkin kun on hetken työttömänä ja Kelan rahat eivät ole mitkään suuret. Jos pari vuotta sitten olisin ollut fiksu, olisin ottanut itselleni jonkinlaisen sairasvakuutuksen. Nyt en kuitenkaan mitään sairasvakuutusta saa, koska olen valmiiksi näin sairas. Tiedän, että joistakin tämä on ihan turhaa kitinää ja että joillakin asiat ovat vielä huonommin kuin minulla. Minusta kuitenkin tuntuu nyt jo pahalle ja olen onnellinen ettei minulla ole esimerkiksi mitään syöpää. Sitäkin on minulla tosiaan epäilty, etten ihmettelisi vaikka sellainenkin pamahtaisi päälle. Päällisin puolin minusta ei huomaa, että murehtisin näitä juttuja. Nauran aina kaikille näille jutuille ja teen niistä pilaa. Kuitenkin, kun illalla istun kotona ja mietin näitä juttuja, ei minua enää niin naurata vaan päinvastoin: minä itken. Itken, koska en aina jaksaisi näitä juttuja ja tuntuu, että kaikki asiat kaatuvat päälle. Itken, koska en minä tällaista elämältäni toivonut. Itken, koska minusta tuntuu pahalle. Yleensä minä olen se, joka kuuntelee ja lohduttaa aina kun tarvitsee. Kuka minua kuuntelee? Siinäpä kysymys...

Ehkä tämä hieman avaa, miksi olen tällä hetkellä vähän epävarma ratsastaja ainakin tällä hetkellä. Tämän takia tykkään mennä hevosilla, joiden kanssa ei tarvitse miettiä, että mihin suuntaan seuraavaksi singahdetaan. Tämän tekstin tarkoitus ei ole se, että minua säälittäisiin. Halusin vain vähän selittää tilannetta ja joku halusikin tietää mitä sairauksia minulla on, noh tässä tuli nyt sitten niitäkin. Mutta eikös se niin ole, että se mikä ei tapa vahvistaa? Vaikka välillä romahdan ja itken omaa tilannettani, nostan aina pään pystyyn ja jatkan eteenpäin. On muutenkin paljon mukavampaa hymyillä ja nauraa, kuin itkeä ja murehtia koko ajan. Positiivisen ajattelun kautta olen oppinut kestämään kaikenlaista. Vaikka tänään menee päin honkia, huominen voi olla parempi. Se on elämää, eikä sille voi mitään. Olen myös siinä onnellisessa asemassa, että minulla on ihana mies, joka on kuskannut minua keskellä yötä päivystykseen eikä ole kertaakaan valittanut. Mies, joka lohduttaa ja saa minut hymyilemään ja nauramaan. Mies, joka auttaa minua jos sitä tarvitsen. Voin kertoa "omistavani" maailman ihanimman miehen, sekin auttaa minua nostamaan pään pystyyn ja haistattamaan maailmalle pitkät.

Rakkain<3

Poitsusta vielä, että herra vaihtaa tarhaa ilmeisesti lauantaina. Syynä on se, että Poitsulla on noussut kusi päähän, koska on saanut olla pomo. Joillekin ei vaan valta sovi, ja Poitsu on yksi niistä. Tippuu kyllä aika korkealta alas, kun joutuu porukan alimmaksi. Tulevassa tarhassa on nimittäin pari sellaista hevosta, jotka eivät todellakaan päästä Poitsua yläpuolelleen. Katsotaan, auttaako se tuohon meidän kunnioitus ongelmaan.

Haluan myös sanoa, että vaikka sairaalasta kitisenkin, on minua hoidettu siellä hyvin ja henkilökunta ottaa minut tosissaan. Ilman infektiolääkäriä ei olisi välttämättä selvinnyt immuuni vajaukseni eikä mikään muukaan. Ja on minulla tiputuksissa hauskaakin, kiitos hoitajien. Olen siis todella onnellinen, että minua hoitaa joukko päteviä ja mukavia ihmisiä. Tiedän ainakin olevani hyvässä hoidossa. =)


Löysin tuon yllä olevan biisin ja siitä sainkin inspiraation kirjoittaa tämän. Minäkin olen vain ihminen ja minäkin romahdan joskus.